Myönnettäköön heti alkuun, että saatan olla hieman puolueellinen arvostellessani levyä, jonka kannessa lukee oma nimi. Kappaleessa Death on Denial on nimittäin allekirjoittaneen kynänjälki lyriikoissa. Lupaan mitä pyhimmin, etten puutu kyseisen kappaleen lyriikoihin ja pyrin mahdollisimman objektiiviseksi muutenkin.


Miehistönvaihdoksista hienoisesti kärsineen Wrathronen ensimmäinen omakustanne-EP Burning Hatred näki päivänvalon loppuvuodesta 2011. Nyttemmin kokoonpano lienee jo vakiintuneempi, koska bändi on keikkaillutkin jonkin verran tuolla lounaisemmassa Suomessa.

Sitten itse asiaan, eli levyyn. Levyn miksauksessa on selvästi nähty vaivaa, koska äänestä ei ainakaan maallikkona pysty päättelemään että kyse on treenikämpällä tehdystä äänityksestä. Tietynlainen rosoisuus ja raakuus myös sopii bändin tyyliin, kun kyse on brutaalimmasta materiaalista, mihin allekirjoittanut keskimäärin on tottunut. Tiettyä melodisuutta jää kaipaamaan, raikastamaan biisien painostavaa raskautta. Toisaalta, tämänlaiseen musiikkiin ei ehkä ole tarkoituksenmukaistakaan sotkea keventäviä elementtejä.

Ensimmäisessä kappaleessa, Wounds lie beneath, kertosäkeen kitaroinnin ja puhtaiden, joskin hyvin vaimeiden, vokaalien yhteisvaikutus on äärettömän aavemainen ja saa ainakin allekirjoittaneen niskaa pitkin kulkemaan huomattavat väristykset. Muilta osin biisin ja koko levyn musisointi on melko suoraviivaista ja vokalisointi varsin väkivaltaan vivahtavaa.

To Dominions lienee kaikkein suoraviivaisin levyn neljästä biisistä, kun muissa on selvempiä sävyeroja kertosäkeiden ja säkeistöjen välillä. Levyn sävellyksissä ilmeisin piirre alusta loppuun asti on tietynlainen maailmanloppua odottava uhkaavuus. Taidan tarvita tämän rupeaman jälkeen jotain kevyempää levylautaselleni. Mikäli bändi sattuu keikkailemaan Tampereelle joskus niin lupaan joka tapauksessa olla paikalla, mikäli millään mahdollista.