System of a Down. Suomessa, ensimmäistä kertaa koskaan. Ja minäkin siellä. Maailma oli siinä hetkessä täydellinen. En olisi uskonut, että kaverin vuodentakainen ”saatat joutua odottamaan aika kauan”-lausahdus kokisi oikeasti kumoamisen näinkin nopeasti. Tähän asti sunnuntai oli ollut enemmän tai vähemmän pelkkää pelonsekaista odottamista. ”Entä jos en tykkääkään siitä?”

Soluttauduin kaverin kanssa pikkuhiljaa edemmäs yleisömassan seassa ja löysimme itsemme lopulta jopa suhteellisen läheltä lavaa. Pienet kurkkailut ympäristöön saivat vakuuttuneeksi, että paikka on ihan oikeasti hyvä vaikka olikin viistossa lavaan nähden. Ensiksikin, siellä pystyi hengittämään. Toiseksi, siitä näki lavalle. Siinäpä tärkeimmät.

Parin biisin ajan maltoin yrittää suojella kuuloaistiani ja pidin korvatulpat päässäni. Aika nopeasti kävi selväksi, että samassa suhteessa kuin desibelejä, korvatulpat tuntuivat vaientavan myös tunnelmaa. Peliliikkeenomaisesti siis poistin ne ja tajunta laajeni kuin taikaiskusta. Minä hengitin sitä tunnetta ja elin sitä musiikkia. Tätä varten minä olin olemassa. Se vei mennessään.

Suurimmassa osassa biisejä lauloin, ei, huusin mukana, sen minkä keuhkot antoivat periksi. Se on aina yhtä huikea tunne, kun havaitsee keikalla osaavansa kaikki, tai tässä tapauksessa kaikki paitsi yhden, biisin ulkoa. Se nimenomainen biisi oli Honey, jota SOAD ei ole esittänyt livenä ennen Provinssin keikkaa sitten vuoden 2002. Suomen settilistaan sisällytettiin yleisön yllytyksestä myös Vicinity of Obcenity, jota ei ole esitetty koskaan aiemmin livenä. Tämä johtui oikeastaan vain siitä, että eräällä tytöllä eturivissä oli kyltti, jossa toivottiin kyseistä biisiä.

Muitakin poikkeavuuksia nähtiin ja kuultiin. Esimerkiksi Cigaro sai aivan uuden intron, kun Malakian havaitsi yleisön seassa varsin massiivisen puhallettavan peniksen. ”My cock… is much smaller than yours… but can’t you see that I LOVE my cock?” Kameramiehet olivat kiitettävästi tilanteen tasalla ja Malakianin monologi jättimäiselle fallokselle saatiin vaikuttamaan lähes dialogilta. Ja olihan mukana myös pieni välisoitto ”Spank the monkey”, joka sai alkunsa siitä, kun Dolmayan ripusti pehmoapinoita roikkuman ympäriinsä, muun muassa Tankianin lanteille.

Keikan loppupuolella löysin itseni hämmentävästi myös moshpitistä, vaikka aina olen henkeen ja vereen yrittänyt moisia vältellä. Tällä kertaa siihen ei tarjoutunut mahdollisuutta, kun pitti ilmaantui selän taakse ja sitten jo olin siellä. Varsin nopeasti kyllä suuntasin syrjemmälle ja pois sieltä, vaikka keikoilla riehuminen tuttua onkin, niin mielestäni moshpit ei ole minulle sopiva paikka. Ennen muuta sen takia että saan mustelmia suunnilleen siitä, jos minua katsoo pahasti, saati että osuisi johonkin.

Ainut asia, joka keikassa saattoi jäädä kaihertamaan on se, että encorea ei tullut, vaikka sitä yleisö huusikin keikan jälkeen jonkun kymmenen minuuttia. Muuten en löydä mitään pahaa sanottavaa. Yhtään biisiä en jäänyt kaipaamaan, koska bändi soitti kaikki, jotka halusin ehdottomasti kuulla. Tämä meni kokemuksena kirkkaasti oman ”parhaat keikat koskaan”-listan kärkipaikalle. Tälle ei voi kuin toivoa toisintoa.

Milanarda kävi taivaassa, terveisiä vain kaikille.

PS. Settilista löytyy alla olevasta osoitteesta

www.setlist.fm/setlist/system-of-a-down/2011/provinssirock-seinajoki-finland-23d30c4f.html