Vihdoin saapui se joulukuusta 2010 asti odotettu 19.6.2011. Kieltämättä alkoi jo aamusta pelottaa, että onko tuo kuitenkaan kaiken sen odottamisen arvoinen. Pieni jännitys pysyi ilmoilla koko päivän, mutta koitin siitäkin huolimatta kyetä keskittymään muihinkin esityksiin joita päivän aikana käytiin katsomassa. Osan kohdalla onnistui, osan ei. Mutta mennään nyt järjestyksessä, kun niin on tehty tähänkin asti

Ensin piti keräillä portilta mukaan kaveri joka oli saapunut paikalle vain sunnuntaiksi. Pakko muuten mainita, että ihmisten tavoittaminen puhelimitse oli tuolla aivan uskomattoman syvältä. Ei kenttää, verkko varattu, ”tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua…”. Kun kaveri kuitenkin löytyi matkaan, saatettiin jatkaa kohti keikkalavoja.

Ensimmäinen kohde oli Satellite Stories klo 14.00 Rumba-stagella. Sekin itse asiassa pääosin sen takia että satoi ja piti päästä suojaan. Itse bändistä nimittäin ei jäänyt minkään valtakunnan muistikuvaa, kun pääasiassa nauroin kaverin rokkipoliisi-olemukselle melkein koko sen ajan kun siellä teltassa viihdyttiin. Kun sade taukosi hetkeksi niin päätettiin siirtyä eteenpäin kohti X-Stagea, jossa tuohon aikaan esiintyi Uusi Fantasia, kuuleman mukaan ilmeisen nimekäs joukkio muusikoita. Nokkamiehenä puuhaili Freeman. Soitto oli kieltämättä ihan taitavaa, mutta kovin kliinistä. Kuten aikanaan ensimmäisessä Idolsin tuotantokaudessa tavattiin sanoa, ”tää ei kyllä nyt yhtään kosketanut mua”.

Sateen enemmän tai vähemmän tauottua lähdettiin suuntaamaan kohti Saarilavaa ja Anna Puuta, minun äänekkäistä vastalauseistani huolimatta. Lopun aikaa vietin sitten hiljaisessa paheksunnassa, kun yksi kolmannes meidän ryhmittymästä fiilisteli innoissaan koko keikan. Kyllähän se kieltämättä on positiivinen ja mukava artisti, mutta kun sepä siinä onkin se ongelma. Se on LIIAN positiivinen ja mukava, ainakin allekirjoittaneen makuun. Tässä vaiheessa alkoi jo hiipiä tunne siitä, että koko sunnuntain musiikit on tuhoon tuomittu. Syvä epäusko myös säätilaan alkoi vallata mieltä, kun päällä oli jatkuva on-off sade.

Anna Puun jälkeen suunta oli päälavalle, jossa oli tarjolla Jukka Poika & The Sound Explosion Band. Hassua oli se, että tuon keikan aikana sadepilvet hälvenivät ihan kuin taikaiskusta heti kun siitä lavalla mainittiin. Ihmisillä ainakin oli ilmeisen hauskaa ja jännittävää oli huomata sekin kuinka monen eri tyylin edustajia tuollakin keikalla itse asiassa oli. Koko keikkaa ei edes ehditty katsoa, kun jo suunnattiin takaisin Saarilavalle.

Ruotsalainen Graveyard soitti varsin old schoolissa hengessä. Miehet näyttivät siltä kuin olisivat olleet aikamatkustajia suoraan 60-luvulta. Laulajan ääni oli ehkä THE juttu tässä bändissä. Kutsuisin sitä ehkä viskiraspiksi. Joka tapauksessa sellainen jännittävällä tavalla käheä ääni. Diggasin muutenkin bändin menoa, vaikka nyt ei aivan ollutkaan sitä ominta genreä.

Graveyardin jälkeen oli jokseenkin kieroutunutta mennä katsomaan Circlea X-Stagelle, tämä vaihtoehto valittiin koska ei Volbeat ollut erityisen lähellä sydäntä. Heti ensimmäinen ajatus oli ”onko noi tosissaan”, jonka jälkeen luontainen jatkumo meni suunnilleen: ”ne ei VOI olla tosissaan” ja ”ei hyvä luoja, ne ON tosissaan”. Koko sen ajan kun vietettiin tuon lavan äärellä voisin kuvitella ilmeeni olleen varsin tyrmistynyt. Musiikki itsessään aiheutti jo puistatuksia, eikä siis positiivisessa mielessä, mutta kun siihen liitettiin vielä äärimmäisen hämärä esiintyminen, niin alkoi mieliala lähennellä aivojen nyrjähtämistä. Tuli jopa ikävä Volbeatia ja pienoisen harkinnan jälkeen suunnattiinkin kaljateltalle etsimään paria tuttua. Sieltä sitten moikkausten jälkeen navigoitiin valmiiksi päälavan eteen odottamaan H-hetkeä. Mutta koska siitä on sanottavaa niin paljon, voisin säästellä sen vielä neljänteen osaan Provinssiraporttia.