Se on se sietämätön ihanuus, joka valtaa sielun ja sydämen joka kerta. Se uskomaton euforia, joka vie mennessään jonnekin, mihin järki ei yletä. Mikään muu ei samaan aikaan voi nostaa niin korkeisiin sfääreihin ja vajottaa jonnekin pimeimpään mustuuteen.


Toisethan tätä eivät osaa ymmärtää, minulle se on koko elämä. Elän ja hengitän sen kautta. Julistan tunteeni ja ajatukseni sen avulla, niille, jotka nuo rivivälit osaavat lukea.  Ensimmäisestä hetkestä kun avaan silmäni, se on osa minun päivääni. Se kulkee mukana kaikkialla mihin menen. Jos siitä hetkittäin joutuu luopumaan, on orpo olo hyvin nopeasti. Ja illalla, kun menee nukkumaan tuntuu turvalliselta tuudittautua uneen sen seurassa.

Kuten useimmat muutkin asiat, parasta se on jaettuna muiden kanssa. Mitä parempi seura sitä parempi on koko kokemus. Se huumaa, sopivissa olosuhteissa kerralla useita ihmisiä. Tuo huumaantunut tunne on tarttuvaa laatua ja parhaimmillaan kokonainen ihmismassa on kuin yksi elollinen olento. Herää aivan uskomaton yhteisöllisyyden tunne, vaikka et tuntisi ihmistä vierelläsi.

Kuitenkin ystävien kanssa jaetut kokemukset jäävät mieleen elämän parhaina hetkinä, ne pienet asiat, kun taustalla on se oma turvallinen äänimaailma. Tai toisen tarjoama uusi ja erikoinen. Aina se linkittyy tunne-elämään ja jälkeenpäin samoihin tunteisiin voi palata vain palaamalla äänimaisemiin. Liikutuksen kyyneleitä on pyyhitty silmäkulmista useammin kuin kerran.

Myönnän olevani koukussa. Pahemman kerran.

This is me. Lost in Music.
Ps. Tämä oikeastaan olisi pitänyt kirjoittaa tähän blogiin ensimmäiseksi merkinnäksi. Mutta parempi myöhään...