Kuunnellessani näitä Kaaoszineen arvosteltavia levyjä aktiivisesti olen alkanut kysyä itseltäni yhä useammin, mikä siinä on että joku biisi voi ärsyttää ja toinen taas ei, vaikka teema olisi aivan sama. Tätä samaa ongelmaa potevat niin kantaa ottavat biisit kuin vaikka rakkauslaulutkin. Tietynlainen kantaaottavuus on kyllä hyvästä, mutta sitten, kun siitä tehdään itse musiikkia suurempi numero, aletaan päätyä ärsyttävän puolelle. Liian suorasta julistamisesta tulee vain tekopyhä, omaa paremmuutta korostava, tunne. Tapaan kutsua tätä U2-Bono-syndroomaksi. Itsensä nostaminen muiden yläpuolelle on melko vastenmielistä. Muuan tämmöinenkin levy osui vastikään kohdalle. Ei se nyt huonokaan ollut, mutta... no ärsytti silti.

Itseasiassa aivan yhtä ärsyttävää on sitten taas olematon kantaaottavuus, jos uho on kuitenkin olemassa. Miksi pitää nimetä levy, tai vaihtoehtoisesti biisi niin, että herättää odotuksia jostain mitä ei ole tarkoituskaan tarjota? Näitäkin on osunut kohdalle. Dear Superstarin "Damned Religion"-levy sisälsi kummallisen paljon rakkausliibalaabaa, eikä sekään onnistunut koskettamaan, kun oli liian... miten sen nyt sanoisin, kevyttä. Liian helppoa ja yksinkertaista. 

Mutta sitten on se puoli, että kuinka moni bändi voi ihan tosissaan laulaa tykityksistä ja tulituksista, kuulostamatta suoraan banaalilta? Uskoakseni ei kovinkaan monet. Tarvitaan joko riittävästi kiertoilmaisua tai sitten suoraa kiukkua, pelkkä uho ei riitä, jotta moinen kuulostaisi uskottavalta. Myös tietynlainen pettymys on tähän käyttökelpoinen lähtökohta. Silloin saadaan aikaan samanlaisia tunnelmia kuin System of a Downin "Soldier Side"-kappaleessa. SOAD taitaa muutenkin olla niitä harvoja bändejä, jotka tuohon yllä mainittuun kannanottamiseen kykenee, kuulostamatta naurettavalta. Tiettyä vakavuutta tuossa tapauksessa tosin tasapainottaa sujuvasti osassa biisejä esiintyvä täysi järjenvastaisuus. Ehkäpä kielikuvilla leikkiminen pitää mielen virkeänä?

Rakkauslauluissa ongelma ilmenee sitten suurinpiirtein niin, että biisi ärsyttää, jos se tuntuu olevan liian kevytkenkäinen "oo baby love"-henkinen tekele, moinen ei vain uppoa ainakaan allekirjoittaneen syvästi melankoliseen luonteeseen. Kuitenkin, jos biisi osuu omiin tunteisiin, saa varautua nenäliinalla, useinkin tässä tapauksessa on kyse enemmän tai vähemmän surumielisestä biisistä. Tämmöisiä yksilöitä löytyy yksi jos toinenkin L'âme Immortellen tuotannosta. Toinen mahdollisuus ei-ärsyttävään rakkauslauluun lienee sitten se, että ne kauniit asiat puetaan kielikuviin, eikä aivan suoraan sanota, mistä on kyse. Mollivoittoisia nekin tosin tuntuvat olevan. Niin kuin vaikka taas SOADin "Roulette", joka minusta on ihan ilmeinen rakkauslaulu, vaikkei siinä aivan suoraan niin sanotakaan.

Jos kaiken kaikkiaan sama linja jatkuu, mä taidan kohta tykätä vain biiseistä, joissa ei lauleta, tai joitten kieltä mä en ymmärrä. Tunnelmoin sitten vain pelkässä sävelessä. Tuorein tunnelmalöytö on tuommoinen kokoelmalevyntekele, jota on oikeastaan pakko pyöritellä soittolistana youtubessa, kun sitä ei Suomesta löydy. "Whom The Moon A Nightsong Sings", on sen nimi. Suurin osa biiseistä on tuota edellä mainittua kastia, joko instrumentaaleja tai kieltä jota en ymmrärrä. Sopii mulle paremmin kuin hyvin nyt. Linkitänpä tuohon levyn ensimmäisen biisin, Váli - "Hoestmelankoli" (noin se on kirjoitettu sekä juutuubiin että last.fm:aan, luultavasti, norjalainen biisi kun on, se on korjattu "eurooppalaisittain ymmärrettäväksi" molempiin paikkoihin). Instrumentaali. Tämän kaiken lyriikkapaasauksen jälkeen ei liene ihmekään.

www.youtube.com/watch