Tuossa syksyn kuluessa tein arvostelun Mekanismin Cicatrized-EP:stä ja muistaakseni mainitsin, että lähden keikalle jos vain mahdollisuus sattuu. No semmoinen tilaisuus sattui silmiin, kun havaitsin tarjolla olevan Kaaoszine-iltaman Klubilla. Keikka, keskellä viikkoa. Toisin sanoen. Kerrankin päivänä jolloin mä en ole töissä. Sinne siis, riittävän ajoissa, kun keikkakin alkoi jo kahdeksalta.
Koska olin ennenkin käynyt keikoilla yksinäni, niin osasin valloittaa itselleni rokkipoliisinurkkauksen, josta näki näppärästi lavalle. Yleisöä oli varsin vähänlaisesti paikalla vielä siinä vaiheessa kun illan ensimmäinen bändi, tuo yllämainittu Mekanism, aloitti. Harmittelin aikani, kunnes päätin keskittyä olennaiseen.
Setti elävöityi selvästi loppua kohden, alussa taisi hiukan nihkeyttä aiheuttaa se, että suurin osa yleisöstä (häpeäkseni myönnän, että minäkin) sijaitsi jossain reunamilla. Kyllä minäkin lopulta hivutin itseni sinne lavan eteen, kun kuitenkin juuri tämän bändin takia olin paikalla. Kokonaisvaltaisesti soitto kuului (ja näytti) skulaavan varsin mainiosti. Jälkeen päin jäi kyllä harmittamaan etten ollut siellä lavan edessa aikaisemmin. Ensi kerralla sitten. Koska mahdollisuuden sattuessa kyllä toimitan itseni uudemman kerran keikalle. Levyjulkkaritkin kuulemma on tulossa jossain kohtapuoliin, ehkä siis sinne? Matkamuistoksi, pienen ylipuhumisen jälkeen, ostin paidan. On muuten hieno ja sopii päälle kuin valettu. Thanks guys!
Seuraavaksi lavan valloitti A Thousand Bright Tomorrows ja minä solutin itseni takaisin rokkipoliisinurkkaani. Yleisöä näytti olevan paikalla tässä vaiheessa jo enemmän ja elivät paremmin mukanakin. Musiikki oli varsin reipasta, mutta sitä oli liian vähän. Alan pikkuhiljaa aika lailla arvostaa bändejä, jotka eivät käytä puolta keikasta välispiikkeihin. Sitä musiikkiahan siellä ollaan kuuntelemassa, eikä puhetta. Tämä puolestaan aiheutti minussa nihkeilyä, vaikka itse biisit tuntuivatkin olevan rokkaavia. Ovat kuulemma julkaisseet levynkin vasta, voisin sen vaikka haalia jostain ja kuunnella pelkkää musiikkia ilman puheita.
Illan pääesiintyjä oli sitten White Flame, jota katsomaan lipui pikkuhiljaa enemmän ihmisiä, eikä ihme. Bändi oli livenä melkoinen elämys, vaikka en aikaisemmin ollut tutustunutkaan. Energiaa tuntui riittävän jaettavaksi asti ja tarttuihan se sitten yleisöönkin. Minutkin saatiin houkuteltua irti nurkastani ja sinne lavan eteen. Musiikki oli virkistävällä tavalla erilaista, tuli sellainen tunne että tässä nyt ei oteta itseään ihan niin vakavasti. Ihmetellä kyllä täytyy, että miksei tämä ole isompi nimi. Bändillä oli hauskaa lavalla ja se tarttui myös yleisöön. Jopa erääseen nimeltämainitsemattomaan rokkipoliisiin. Vaikka ihan kotioloissa tämän kaltaista musiikkia ei tulekaan kuunneltua niin live-esiintyminen vakuutti niin vahvasti, että voisin oikeastaan luvata olevani paikalla uudemmankin kerran kun mahdollisuus sattuu.
Keskimäärin voisin sanoa, että oli melkoisen mainio iltama. Näitä lisää. I’m in!
