Näemmä tuo "kerran viikossa" lupaus ei voi ottaa toteutuakseen, kun ei kertakaikkiaan ole aikaa kaikelle kirjoittamiselle. Kirjoitustöitä kun on muitakin kuin vain tuo Kaaoszine. Otan siis tavoitteekseni saada tännekin sisältöä kerran kuukaudessa, samoin kuin tuonne toiseenkin blogiini.

Eilen tulin katsoneeksi Roskilde-taltiointia My Chemical Romancen keikasta, kun opin vihdoin käyttämään ajastinta, joka digiboksissani sallii tallentamisen. Järkytyksekseni huomasin että kyseinen taltiointi kesti vaivaiset 25 minuuttia, toisin sanoen viisi biisiä. Jotenkin en aivan usko, että mikään keikka, edes festareilla, olisi niin lyhyt. Tämä keskeneräiseksi jäänyt kokemus piti sitten paikata omasta levyhyllystä löytyvällä livetaltioinnilla, jota rehellisyyden nimissä en ole eiliseen mennessä edes katsonut. Levyllä oli kahden keikan verran livesoittoa, noin kaksi ja puolituntia. Eli reilu tunti per keikka. Festareilla useinkin keikat kaiketi ovat jotain kolmen vartin ja tunnin välimaastosta. Totesin livelevyn katsottuani, että olen pitänyt vähän turhan pitkää taukoa melodisesti kevyemmästä materiaalista ja jäin kuulostelemaan My Chemical Romancen biisejä youtubesta. 

Yksinkertaisuus on toisinaan hyvinkin virksitävää. Melodisesti helppoa, jopa pirteäksi hetkittäin luokiteltavaa, musiikkia, jota kuuntelee melko kivuttomasti. Kunnes. Niin, kunnes alkaa kiinnittää huomiota siihen, mitä sanotaan. "The Black Parade" oli teemaltaan raskas levy, hyvin synkkä ja jopa ahdistava. Mitä muutakaan se olisi voinut olla, kuvaillessaan syöpäpotilaan tuntemuksia kuoleman lähestyessä. Videot , joita "The Black Paraden" biiseistä on tehty, ovat sävyltään yhtälailla tummia ja ahdistavia, kuin itse biisitkin. Mustavalkoisuutta, murrettua väriä ja vähän niinkuin asiaankuuluvasti, hiukan melodraamaa. "Danger Days - The True Lives Of The Fabulous Killjoys" puolestaan ottaa kantaa niin teksteissä kuin biiseistä tehdyissä videoissakin tietynlaista kulutushysteriakulttuuria vastaan. Sävyero "The Black Paradeen" on melko ilmeinen varsinkin "Na Na Na"-videolla, joka on suorastaan pirskahtelevan värikylläinen ja vähän ilkikurinenkin. "Sing" puolestaan on edeltäjäänsä synkempi video, vaikkakin edelleen värillinen. Molempien teema on sama, vastustetaan "Better Lives Industriesin" (toim. huom. BLInd.) ylivaltaa ja aivopesua. Samaa aivopesua sietäisi itsekunkin vastustaa hetkittäin, kun joku "ylempi taho" päättää määrätä miten pitäisi elää, että elää oikein, tai hyvin. Tai "paremmin". Yllättävän syvälliseksi meni tuo tavoitteeni "keveämmästä musiikista", kun vähän erehtyi ottamaan selvää. 

Sitten tuohon toiseen varsinaiseen asiaan. Sain kavereilta synttärilahjaksi lahjakortin Levykauppa Äxään. Ja heti kyetessäni synttärijuhlahumun jälkeen ihmisten ilmoille, kävin tekemässä tilauksen. Tästä tuli täyteen kolme viikkoa tämän viikon tiistaina. Oletin jo, etten edes saisi kaikkia levyjä, kun toimituksessa meni näinkin kauan. Vaan niin vain oli koko neljän levyn paketti odottamassa, sisältäen kolme levyllistä Alcestia ja tuoreimman Les Discretsin. 

Kaikki neljä levyä toki olivat entuudestaan tuttuja, joten yllätyksiä ei ollut sinänsä tiedossa. Tunnelmoiva varjojen maalailu on tullut tutuksi parin viime vuoden aikana, aina siitä asti, kun tutustuin Alcestiin ensimmäistä kertaa kaverin luona. Tuntuu olevan niitä harvoja "hetitoimivia", joka ei menetä teräänsä pitkänkään ajan päästä, vaan pysyy mielenkiintoisena pitkään. Tuon bändin kautta on tullut vastaan niin paljon uutta materiaalia, että ei voi kuin ihmetellä. Youtuben ja Last.fm:n ehdotuksista on tuon tutustumisen jälkeen löytynyt tuo edellä mainittu Les Discrets ja Agalloch, noin muiden muassa. Se biisi, josta kaikki alkoi silloin pari vuotta sitten oli "Souvenirs D'un Autre Monde". 

Ja kuunnellessani tänä vuonna julkaistua "Les Voyages De L'Âme"-levyä ensimmäisen kerran Youtuben soittolistalla, oli olo kuin kotiin olisi tullut. Tuttua, olematta kuitenkaan saman toistamista, tai tylsää. Musiikki vain tyynnyttää mielen ja nimensä mukaisesti antaa sielun vaeltaa muissa maisemissa. En suuremmin ymmärrä ranskaa, mutta näissä levyissä se uskomaton tunnelma vie mennessään, kun tuntuu siltä kuin tunteet olisi soitettu, vaikka lyriikatkin ovat olemassa. Havaitsin taas pyyhkiväni silmäkulmiani, niinkuin tämän bändin kanssa ennenkin. Tuohon tunnelmoivaan samettiin on niin helppo tuudittautua, että minulla ei taida olla enää koskaan ongelmaa keksiä yömusiikkia.

Varsinkaan, kun Les Discrets menee tuohon samaan vajottavaan kategoriaan. Ensimmäisen kerran bändi tuli vastaan split-singlellä Alcestin kanssa. Tuolloin en aivan valtavasti kiinnittänyt siihen edes huomiota. Nimi kyllä jäi mieleen, joten kun se tuli taannoin ehdotuksena Youtubessa vastaan, niin pakkohan se oli tarkistaa. Ja soittolistan verran sitä sitten kuunneltiinkin. Aivan samoihin sfääreihin se ei vie, mutta miellyttävää ja tunnelmallista musiikkia on hyvä olla kokoelmaksi asti. Tuntuuhan tuo olevan itseasiassa helpompaa kuunneltavaa kuin Alcest. Omituisen tutun kuuloinen naisvokalisti ja soundimaailma selittyikin sitten pienen taustatyön jälkeen sillä, että jäsenistö on tuttua sellaisesta kokoonpanosta kuin Amesoeurs. Pienet on piirit siis muuallakin kuin Suomessa. "Ariettes Oubliées" on kuitenkin sen verran vaikuttava levy, että tarkempi tutustuminen bändiin on enemmän kuin paikallaan. Tuon levyn kansitaiteissa on kyllä jotain uhkaavan kaunista kauheutta. Pelkistettyjä, rujoja maalauksia. Sopii kuin nakutettu levyn tunnelmaan, joka sekin on rosoinen, aavistuksen pelottavuuteen taipuva. Mutta ah-niin-romanttinen. 

Ja jotta tämä postaus sisältäisi vielä aivan vähän lisää hehkutusta ja hekumaa, niin mainittakoon, että tein taas tilauksen InfraRotille. Tällä kertaa siitä syystä, että L'Âme Immortelle julkaisee ensi kuussa remix-levyn "Momentesta", joka julkaistiin sopivasti tuossa syntymäpäiväni tietämillä. Levy kantaa nimeä "Fragmente" ja sisältää samat biisit kuin "Momente", mutta täysin eri versioina. Varsin mielenkiintoinen ajatus, vaikka kieltämättä ihmettelinkin aikaisemmin vähän, miksi juuri levyn julkaisun jälkeen bändiltä alkoi kuulua studiouutisia. Pari maistiaista on tarjolla SoundCloudissa.

soundcloud.com/thomas-rainer/dort-draussen-acoustic

http://soundcloud.com/thomas-rainer/empty-electronic

"Fragmentea" odotellessani voin vajota Alcestin tunnelmiin. Aina uudestaan ja uudestaan. Hyvää yötä!

Kuunnellessani näitä Kaaoszineen arvosteltavia levyjä aktiivisesti olen alkanut kysyä itseltäni yhä useammin, mikä siinä on että joku biisi voi ärsyttää ja toinen taas ei, vaikka teema olisi aivan sama. Tätä samaa ongelmaa potevat niin kantaa ottavat biisit kuin vaikka rakkauslaulutkin. Tietynlainen kantaaottavuus on kyllä hyvästä, mutta sitten, kun siitä tehdään itse musiikkia suurempi numero, aletaan päätyä ärsyttävän puolelle. Liian suorasta julistamisesta tulee vain tekopyhä, omaa paremmuutta korostava, tunne. Tapaan kutsua tätä U2-Bono-syndroomaksi. Itsensä nostaminen muiden yläpuolelle on melko vastenmielistä. Muuan tämmöinenkin levy osui vastikään kohdalle. Ei se nyt huonokaan ollut, mutta... no ärsytti silti.

Itseasiassa aivan yhtä ärsyttävää on sitten taas olematon kantaaottavuus, jos uho on kuitenkin olemassa. Miksi pitää nimetä levy, tai vaihtoehtoisesti biisi niin, että herättää odotuksia jostain mitä ei ole tarkoituskaan tarjota? Näitäkin on osunut kohdalle. Dear Superstarin "Damned Religion"-levy sisälsi kummallisen paljon rakkausliibalaabaa, eikä sekään onnistunut koskettamaan, kun oli liian... miten sen nyt sanoisin, kevyttä. Liian helppoa ja yksinkertaista. 

Mutta sitten on se puoli, että kuinka moni bändi voi ihan tosissaan laulaa tykityksistä ja tulituksista, kuulostamatta suoraan banaalilta? Uskoakseni ei kovinkaan monet. Tarvitaan joko riittävästi kiertoilmaisua tai sitten suoraa kiukkua, pelkkä uho ei riitä, jotta moinen kuulostaisi uskottavalta. Myös tietynlainen pettymys on tähän käyttökelpoinen lähtökohta. Silloin saadaan aikaan samanlaisia tunnelmia kuin System of a Downin "Soldier Side"-kappaleessa. SOAD taitaa muutenkin olla niitä harvoja bändejä, jotka tuohon yllä mainittuun kannanottamiseen kykenee, kuulostamatta naurettavalta. Tiettyä vakavuutta tuossa tapauksessa tosin tasapainottaa sujuvasti osassa biisejä esiintyvä täysi järjenvastaisuus. Ehkäpä kielikuvilla leikkiminen pitää mielen virkeänä?

Rakkauslauluissa ongelma ilmenee sitten suurinpiirtein niin, että biisi ärsyttää, jos se tuntuu olevan liian kevytkenkäinen "oo baby love"-henkinen tekele, moinen ei vain uppoa ainakaan allekirjoittaneen syvästi melankoliseen luonteeseen. Kuitenkin, jos biisi osuu omiin tunteisiin, saa varautua nenäliinalla, useinkin tässä tapauksessa on kyse enemmän tai vähemmän surumielisestä biisistä. Tämmöisiä yksilöitä löytyy yksi jos toinenkin L'âme Immortellen tuotannosta. Toinen mahdollisuus ei-ärsyttävään rakkauslauluun lienee sitten se, että ne kauniit asiat puetaan kielikuviin, eikä aivan suoraan sanota, mistä on kyse. Mollivoittoisia nekin tosin tuntuvat olevan. Niin kuin vaikka taas SOADin "Roulette", joka minusta on ihan ilmeinen rakkauslaulu, vaikkei siinä aivan suoraan niin sanotakaan.

Jos kaiken kaikkiaan sama linja jatkuu, mä taidan kohta tykätä vain biiseistä, joissa ei lauleta, tai joitten kieltä mä en ymmärrä. Tunnelmoin sitten vain pelkässä sävelessä. Tuorein tunnelmalöytö on tuommoinen kokoelmalevyntekele, jota on oikeastaan pakko pyöritellä soittolistana youtubessa, kun sitä ei Suomesta löydy. "Whom The Moon A Nightsong Sings", on sen nimi. Suurin osa biiseistä on tuota edellä mainittua kastia, joko instrumentaaleja tai kieltä jota en ymmrärrä. Sopii mulle paremmin kuin hyvin nyt. Linkitänpä tuohon levyn ensimmäisen biisin, Váli - "Hoestmelankoli" (noin se on kirjoitettu sekä juutuubiin että last.fm:aan, luultavasti, norjalainen biisi kun on, se on korjattu "eurooppalaisittain ymmärrettäväksi" molempiin paikkoihin). Instrumentaali. Tämän kaiken lyriikkapaasauksen jälkeen ei liene ihmekään.

www.youtube.com/watch

Seuraavan kerran, armaat ystävät, kun sanon että musiikin voi jakaa kahteen kastiin "kuuntelen" ja "en kuuntele", muistuttakaa, ettei se ole ainakaan aivan niin yksinkertaista kun pitäisi kuvailla bändin tyyliä arvosteluun. 

Henkilökohtaisesti vierastan genrettämistä, koska en voi sanoa kuuntelevani vain jotain tiettyä musiikin alalajia, vaan olen tietyllä tapaa varsin laaja-alainen. Joskin on sanottava, että siitäkin huolimatta hirvittävän kranttu. Esim ne sellaiset "ihankivat" mitä viime aikoina on joutunut arvostelujen puolesta kuulostelemaan jäävät armotta kuuntelematta, ellei ole pakko. Typerimpiä lauseita mitä olen kuunaan kuullut on "Hevi on paskimmillaankin parasta". Ei ole. Paska musiikki on paskaa. End of discussion. Ja helmiä löytyy ihan genrestä riippumatta. Ainakin melkein. 

Mutta sitten on näitä genrejä kuten vaikkapa "progressiivinen rock" tai "alternative", jotka nyt eivät välttämättä sano sen enempää puhujalle kuin kuuntelijallekaan. Varsinkin "alternative" tuntuu olevan genrenä sellainen joka liimataan bändin kylkeen, kun ei keksitä mitään kuvaavampaa. Tästä syystä musiikin genrettäminen tuntuu hyvin turhalta, kun likimainkaan kaikki termit eivät aukene itsellekään.

Ikävä tosiasia on kuitenkin että musiikkia pitäisi muille kirjoittaessa osata kuvailla jotenkin. Mielellään muullakin tavoin kuin vain vertaamalla johonkin toiseen yhtyeeseen. Minullahan on paha tapa jättää määrittelyt muille ja fiilistellä vain musiikin vietävänä. Minulle musiikin tärkein elementti on kuitenkin se, että se tuntuu jossain syvällä sielussa, ei se millä nimellä sitä voi kutsua. 

Tämän päivän olen pitänyt vapaata arvostelujen tekemisestä. Teoriassa. Nimittäin olen aivan vapaaehtoisesti kuunnellut levyä, josta arvostelu pitäisi kirjoittaa vielä jossain vaiheessa. Ainakin voi sanoa, että olen perehtynyt varsin huolellisesti. Olen kuluttanut myös aikaa siihen, että olen lueskellut kyseisen bändin nettisivuja. Eli onko tämä sittenkään ollut ihan "vapaapäivä"? Ainakin voin sanoa, että päivä on sisältänyt erinomaista musiikkia. 

Juuri kun olin päättänyt, että tähän blogiin pitäisi saada sisältöä kerran viikossa, käykin niin, että saan postia. Minustahan tuli vähän puolivahingossa levyarvostelija Kaaoszineen. Jännittävää. Mikäpä sen hienompaa kuin yhdistää kaksi nautinnollisinta mahdollista harrastustaan. Tykkään kirjoittaa ja tykkään musiikista. Ja nyt voin kirjoittaa musiikista. Tosiaan, päätin parisen viikkoa sitten, että päivittäisin tänne jotain kerran viikossa, vaikka vain kuulumisia. Ja sitten käy niin, että postissa kolahti seitsemän levyn verran arvosteltavaa. Ja taisin vähän niinkuin eksyä niihin.

Olen itseasiassa pyydellyt aika paljon arvosteluun itselleni aivan tuntemattomien bändien levyjä, koska minusta tuo on hieno tapa tutustua artisteihin. Varsinkin kun tykkään myös tehdä taustatyötä noita arvioita kirjoittaessani. Tästä on tavallaan kiittäminen myös muuatta ystävääni, joka mainitsi minulle jo ennen kuin olin tuota arvostelutyötä, että "Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin arvostelija, joka ei tiedä mistä puhuu". Erinomainen ohje. Ja itseasiassa näinkin tiedonjanoiselle yksilölle ehkä elinehto, helpottaa huomattavasti kirjoittamistakin, kun ottaa vähän selvää ensin. Ja toisinaan, kun saatekirjeitä ei likimainkaan aina ole tarjolla, on vähän pakkokin harrastaa salapoliisin töitä. Mutta toistaiseksi en ole kovinkaan suurta ongelmaa asian kanssa havainnut. Tietojen etsiminen ja yhdistäminen palapelinä musiikin ja omien tuntemusten kanssa yhdeksi tekstiksi on itseasiassa melko miellyttävää.

Eksyin siitäkin huolimatta, että postissa oli aivan paria päivää aikaisemmin saapunut minun syntymäpäivälahjani minulle. L'Âme Immortellen uusi Momente-albumi, fanipainoksena, joita tehtiin 2000, tuo oma kappaleeni on numero 438. Käsin numeroitu, ja sisäpuolelta löytyi vielä nimikirjoitukset.  Ei varmaan ihan kaikilla tässä maassa ole. Tuohon levyyn olen palaillut toistuvasti, kun pidän taukoja noista arvosteltavista. Saatan palata tähän asiaan myöhemmin uudemman kerran. 

Lopuksi vielä ehkäpä maailman hienoimpiin kuuluva biisi. Tunnelmoivaa maalailua ja kaihoisaa kaipausta. Poistun tästä takavasemmalle pyyhkimään silmäkulmiani. Joka kertahan tällä vain on samanlainen vaikutus. 

www.youtube.com/watch

Se on se sietämätön ihanuus, joka valtaa sielun ja sydämen joka kerta. Se uskomaton euforia, joka vie mennessään jonnekin, mihin järki ei yletä. Mikään muu ei samaan aikaan voi nostaa niin korkeisiin sfääreihin ja vajottaa jonnekin pimeimpään mustuuteen.

 Tuossa syksyn kuluessa tein arvostelun Mekanismin Cicatrized-EP:stä ja muistaakseni mainitsin, että lähden keikalle jos vain mahdollisuus sattuu. No semmoinen tilaisuus sattui silmiin, kun havaitsin tarjolla olevan Kaaoszine-iltaman Klubilla. Keikka, keskellä viikkoa. Toisin sanoen. Kerrankin päivänä jolloin mä en ole töissä. Sinne siis, riittävän ajoissa, kun keikkakin alkoi jo kahdeksalta.

Myönnettäköön heti alkuun, että saatan olla hieman puolueellinen arvostellessani levyä, jonka kannessa lukee oma nimi. Kappaleessa Death on Denial on nimittäin allekirjoittaneen kynänjälki lyriikoissa. Lupaan mitä pyhimmin, etten puutu kyseisen kappaleen lyriikoihin ja pyrin mahdollisimman objektiiviseksi muutenkin.

Tamperelainen, viisihenkinen, Mekanism julkaisi vastikään ensimmäisen Cicatrized-EP:nsä ja sen seuraksi nimikkobiisille videon. Törmäsin yhtyeeseen hieman yllättäen internetin syövereissä, niinkin ihmeellisessä paikassa kuin irc-galleriassa. Toisaalta, nykyään tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että bändit käyttävät sosiaalista mediaa promokanavana, tavoittaahan sillä tavoin paljon ihmisiä helposti.

Takaisin itse asiaan. Cicatrized EP sisältää kolme biisiä, ja kuten jo mainittua, nimibiisistä on tehty myös video. Videon tarinan ajatus on mielenkiintoinen, joskin toteutus tuntuu jäävän puolitiehen ja pääpaino jää geneerisesti sille, kun näytetään soittavaa bändiä. Teknisesti video näyttää kyllä olevan aika ammattimaisesti toteutettu, mutta tunne jää vähän kliiniseksi. Videon voi käydä itse kukin katsomassa tuolta -> www.youtube.com/watch.

Musiikki itsessään herättää minussa aika vahvasti ”olen kuullut tämän ennenkin”-tunteen, joskaan ei huonossa mielessä, bändin soundi on nimittäin omaan makuun sopivasti melodista ja paikoittain brutaalia menemättä kuitenkaan epämukavuusalueelle asti. 

Nimikkobiisin kertosäe on laulumelodialtaan jopa seesteinen, mikä aikaansaa erinomaisen biisin sisäisen kontrastin, kun säkeistöissä lähennellään jo mielenvikaisuutta, tai videosta päätellen juoppohulluutta.

Death is the Bottom Line on astetta enemmän räiskettä kertosäettä myöten. Ensimmäinen sana, joka biisistä itselleni tulee mieleen on ehkä ”kitaravalli”, vaikka melodisuutta ei näistäkään valleista puutu. Biisi on EP:n selvästi suoraviivaisin veto, kahden muun ollessa polveilevampaa materiaalia.

Cursed to Avenge on myös viehättävällä tavalla kaksijakoinen biisi, kun alun varsin raskaastakin riffittelystä päästään kertosäkeen melodisen tunnelmalliseen maalailuun ja taas takaisin. Monipuolisuus onkin bändin ehdottomia vahvuuksia, nimittäin pari iltaa kolmea biisiä luupittaneena voin sanoa etten ole kyllästynyt, päinvastoin. Kyllä tämä bändi pään saa heilumaan. Joku kaunis kerta lienee pakko lähteä tsekkaamaan bändin menoa livenä.