Tämän vuoden seikkailut Helsingin suunnalla alkoivat jo varsin varhain ennen Tuskaa. Reissu sisälsi huomattavan määrän haikaloja SeaLifessa ja treffaamisia ihmisten kanssa. Sellaisten, joita on ollut hirmuinen ikävä. Torstaina sitten otettiin suunta kohti majapaikkaa Kalliossa, pienen vesisadepiknikin ja sangriavariaatioiden maistelun jälkeen. Sijainti oli varsin mainio, nimittäin kävelymatkaa Suvilahteen kertyi sellainen 15 minuuttia.
Perjantaiaamu sitten alkoi julmalla herätyksellä kello 9 aikaan. Suunta lähikauppaan keräämään vähän nesteytystä ja ainekset *krhm* aamupalaksi suunniteltuun chili con carneen. Noilla eväillä sitten suunta itse tapahtumapaikalle, jossa oltiin ensimmäisen bändin, Profane Omenin, juuri avatessa festareita Hellsinki-lavalla. Kaveri jäi katsomaan sitä keikkaa, kun itse suuntasin Inferno-lavalle, kauhunsekaisin tunnelmin, odottamaan Alcestin keikkaa. Bändin sijoittelu noin varhaiseen kellonaikaan jossain määrin harmitti, mutta paikalla oli siitä huolimatta yllättävän paljon ihmisiä.
Eikä kovin kauaa tarvinnut odotella, kun lavalle saatiin hyvin suurella todennäköisyydellä festivaalin kaunein mies. Mutta se nyt ei ollut aivan pääasia, musiikkiahan siellä oltiin kuuntelemassa. Ja olihan se juuri yhtä huumaavaa, kuin toivoinkin. Bändin esiintyminen oli minimalistista, kuin vastapainona monimutkaiselle musiikille. Valoisuus ei aivan sopinut bändin luomaan varjoja tavoittelevaan tunnelmaan, mutta kertonee riittävästi, että allekirjoittanut liikuttui keikalla kyyneliin joka tapauksessa. Pelko siitä pettymyksestä oli siis aivan turha noin musiikilliselta osin. Pienimuotoisen pettymyksen aiheutti kyllä se tosiasia, että bändi olisi soittanut encoren, mutta moista ei sitten sallittukaan. Väkisinkin jäin miettimään mikä se kuulematta jäänyt biisi olisi ollut. Jälkeenpäin kuulin, että myös Profane Omen oli vetänyt erinomaisen keikan. Tässä vaiheessa harmitti hieman, että oli pakko valita joko Alcest tai Profane Omen, kun soittoajat menivät noinkin pahasti päällekäin. Näistä jälkimmäisen olen nähnyt jokusenkin kerran livenä, niin Alcest vei kirkkaasti voiton tällä kertaa, sitä kun en ole todistanut aikaisemmin elävänä.
Tässä välissä kävin sitten tutustumassa Kaaoszinen päätoimittajaan kaljateltan puolella, ja siellä ollessani nautiskelin yhden lasillisen ylihinnoiteltua punaviiniä. Viini itsessään oli kyllä hyvää, vain niin tajuttoman kallista, että pihakaljat tuntuivat kepeästi erinomaiselta vaihtoehdolta jatkoa ajatellen. Animals As Leadersia paikkaamaan tullut Barren Earth soitteli kaljateltta visiitin aikana Hellsinki-lavalla, joten yritin hieman kuikuilla sinnepäin josko siitä vaikka näkisi tai kuulisi jotain.
Seuraava etappi oli sitten päälavalla esiintynyt Edguy. Bändin esiintymisestä suurehkoa osaa hallitsi yleisön huudattaminen. Jos olisi tiennyt moisen kuuluvan konseptiin, siihen olisi osannut suhtautua sujuvammin, nyt sitä jäi vähän ihmettelemään, kun moiseen ei ole tottunut. Itse kun käyn keikoilla musiikin, en välispiikkien takia. Materiaali itsessään oli reipasotteista powermetallia, eipä nyt aivan allekirjoittaneen kuppi teetä, mutta hauskaa kuitenkin. Keikan jälkeen puhuttiinkin kaverin kanssa pihakaljalla istuessa, että mainio drive bändillä siellä lavalla oli. Tekemisen ilo näkyi ulospäin.
Pihakaljalta otettiin sitten suunta Musamaailma-lavalle, jossa esiintyi Oddland. Bändi oli siinä mielessä pakko nähdä, että arvostelin vastikään heidän debyyttialbuminsa ja materiaali kuulosti suomalaiseksi progehenkiseksi metalliksi varsin mainiolta. Pitihän tuota siis käydä katsomassa ihan livenäkin, että miltä meno näyttää. Vähän keskeneräiseltä tuo hetkittäin kuulosti, mutta kokemus paikannee tämän ongelman ajan kanssa. Ja kyllä se “Sewers” vain kuulosti livenäkin Neverwherelta. Kylmänväreitä ei voinut välttää. 
Tuolta pihautuessa tuli random encounter, kun bongasin varsin tutun näköisen paidan. Siinä luki Wrathrone. Bändi, jolle olen kirjoittanut lyriikkaa. Tästähän oli sitten pakko mainita paidan omistajalle, joka osoittautui sitten basistin veljeksi. Basisti itsekin tuli bongattua myöhemmin, tosin vasta sunnuntaina, kävinpä sitten esittäytymässä ohimennessäni. Kyllä maailma on pieni.
Tässä vaiheessa vuorokautta Hellsinki-lavalla soittanutta Hatebreedia käytiin kurkistamassa parin biisin verran ja todettiin se valitettavan punaniskaiselta jenkkiläisbändiltä kuulostavaksi ja lähdettiin katsastamaan myyntikojujen tarjontaa. Muun muassa Levykauppa Äxän kojulla olisi ollut tarjolla kaikkea ja vaikka mitä. Mutta koska onneksi olen köyhä niin eipä tarvinnut haluta mitään. Kaveri sentään löysi itselleen paidan, tai itseasiassa kaksi. Shoppailun jälkeen olikin sitten aika siirtyä katsomaan päivän pääesiintyjää.
Megadeth ei ole koskaan ollut allekirjoittaneelle mikään massiivista ihailua aikaansaanut bändi. Yleissivistyksen takia oli kuitenkin pakko katsoa keikkaa ainakin muutaman biisin verran. Vain todetakseni, että se lämmitti aivan yhtä vähän kuin ennenkin. Ongelmahan ratkaistiin sitten yksinkertaisesti siten, että lähdettiin kuuntelemaan loput keikasta ilman katseyhteyttä porttien ulkopuolelle. Toimi siiderin kera ihan hyvin taustamusiikkina.
Homma oli tässä vaiheessa varsin mallikkaasti pulkassa, joten oli hyvä ottaa suunta takaisin Kallioon ja syömisen ja loppudrinksun tarjoamin vauhdein nukkumaan. Aamuun oli kuitenkin suunniteltu aikainen herätys.
Hienosti suunniteltu päiväohjelma lässähti tietenkin heti alkuunsa. Herätys toki onnistui silloin kuin pitikin, mutta alueelle sisälle päästiin vasta Texturesin keikalle. Tämä sen takia, että piti treffata pihalla kavereita, jotka viimeksi nähtiin alkuvuodesta allekirjoittaneen synttäreillä. Noinkin tärkeiksi ihmisiksi näen niitä ihan liian harvoin. Asiaan toki voinee vaikuttaa se epämiellyttävä tosiasia että kellään meillä ei ole ylenmäärin rahaa ja välimatkat on tähtitieteelliset. Kuitenkin aina, kun nähdään, on kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan, näiden kanssa sitten vietettiinkin koko päivä, parhautta.
Textures oli allekirjoittaneelle entuudestaan täysin tuntematon suuruus, eikä tuossa alueelle asti pitkittyneessä kuulumisten vaihdossa oikein tullut tutustuttua edelleenkään. Bändi soitteli kivasti taustalla, kun käytiin reklamoimassa kaverin paidasta, joka oli selvästi maanantaikappale. Semisti harmistutti, kun samanlaista korvaavaa ei löytynytkään, oikeaa kokoa ei ollut tarjolla enää. Ongelma paikattiin sitten erilaisella paidalla. Itsekin totesin, että ei pieni ylimääräinen rahanmeno tunnu enää erikseen tässä konkurssissa, ja ostin Ministryn paidan, tuntematta bändiä itseasiassa ollenkaan. Paita oli vain niin hieno, että se oli pakko saada. Tämähän toimi sitten myös erinomaisena syynä mennä katsomaan bändiä sunnuntaina.
Texturesista jatkettiin sitten Musamaailma-stagelle kurkistamaan Evil-Lÿn nimistä orkesteria muutaman biisin ajaksi ennen Battle Beastia. Minullahan on jo lähes legendaariseksi muodostunut allergia naisvokalistein varustettuja bändejä kohtaan ja nyt piti niitä katsoa kaksinverroin peräkkäin. Kiitollista oli, että tytöillä oli sen verran rouheampi soundi, etten siitä sitten kärsinytkään. Jokin “mutta” vain kummitteli kummankin bändin tuotannossa, eikä tässä oikein tullut selväksi, että mitä se oli. Pienen maanittelun jälkeen sainkin sitten kaverit siirtymään kanssani Hellsinki-lavalle kuulostelemaan Insomniumia. Siinä on sitten bändi, josta pidän aivan tajuttomasti, mutta kuuntelen silti aivan hävettävän vähän. Ja kyllähän se taas tuntui jossain vatsanpohjassa asti. Polvet pehmenivät hyvinkin huomattavasti, kun setti päätettiin “One For Sorrow’lla”.
Ja sitten oli se aika, kun päälavalle nousi Sonata Arctica, bändi, jonka suosiota en ole koskaan ymmärtänyt. Erinomainen vaihe siirtyä pihakaljalle ja -lounaalle siis. Tämän jälkeen oli pienimuotoinen pakko altistua parin biisin verran Sonatalle, kun piti noutaa kaveri kaljateltasta Inferno-telttaan katsomaan Swallow The Sunia. Teltta oli huomattavan täynnä, johtuen sateensuojaan hakeutuneista ihmisistä. Jännittävää oli havaita, että paikalle oli eksynyt myös muutama hyvinkin ilmeisesti Behemothia katsomaan saapuneita ihmisyksilöitä. Swallow The Sun ei myöskään ole mielestäni mikään aurinkoisen kesäpäivän bändi, joten keikan aikaan osunut vesisade tummensi taivasta miellyttävästi ja tunnelma keikalla oli asiaankuuluvan synkkä. Eipä taida olla mahdollistakaan, että Swallow The Sun soittaisi huonon keikan.
Ja sitten seurasi illan pääesiintyjä, Sabaton, vesisateessa. Itsehän en ole bändiin pahemmin perehtynyt käytännössä paria biisiä enempää ikinä, mutta pitihän se nyt nähdä, kun niin monesta lähteestä on kuullut puheita kuinka kova Sabaton on livenä. Eipä tuota käy kiistäminen. Oli nimittäin ehdottomasti mukaansatempaavin keikka aikoihin, ei paljon yksi vesisade tahtia haitannut! Siinä meni kylmät väreet myös yleisön puolella, kun koko ihmismassa huutaa Sabatonia, jokaisen tauon aikana. Bilemetallin voinee ymmärtää monella tavalla, mutta tuolla olisi tunnelma ollut niin katossa, jos katto olisi ollut, että tässä yhteydessä voi bilemetallista jo puhua ihan hyvällä omalla tunnolla. Keikan jälkeen alkoi olla jo aivan puhkiväsynyt, mutta jatkoklubi odotti. Tuossapa kuitenkin vielä kaverin kuvaama video "Panzer Battallionista".
Virgin Oilissa oli jatkoklubilla tarjolla neljän bändin verran musisointia, mutta nälkä oli sen verran kova, että piti tehdä pitstop Kalliossa ennen keikalle menoa. Päästiin paikalle juuri sopivasti kolmannen bändin aloitellessa keikkaansa, valittiin mukavahko nurkkapöytä ja sijoituttiin sinne lepuuttamaan väsyneitä raajoja ennen Catameniaa. Sitä ennen kuulosteltu sveitsiläinen Blood Runs Deep osoittautuikin hyvin positiiviseksi yllätykseksi ja fiilis oli mainiosti kohdillaan kun Catamenia, jota oltiin oikeastaan saavuttu katsomaan, kiipesi lavalle. Nurkka ei siinä vaiheessa enää kelvannut keikan katsomiseen, vaan suunnattiin lavan edustalle. Väsymys kaikkosi kuin taikaiskusta, kun tutut biisit iskivät tajuntaan ja veivät mennessään. Keikasta jäi muistoksi kuvien lisäksi nimikoitu plektra. Nice. Melkoisella kiireellä lähdettiin sitten keikan jälkeen Kallioon takaisin, jotta sunnuntai ei menisi aivan kuolemassa. Pitihän siellä mestoilla olla heti aamusta, tai no, alusta nyt kuitenkin.
Sunnuntai nimittäin alkoi bändillä, jota vain en voinut missata. The Man-Eating Tree on bändi, joka voi soittaa mitä vain ja lähes lähtökohtaisesti pidän siitä. Siitäkin huolimatta olin yllättynyt kun bändi soitti festarikeikalle kohtalaisen pitkän biisin “Of Birth For Passing”, joka sattumoisin on suosikkibiisini bändin tähänastisessa tuotannossa. Koin siis toisen kerran festareilla keikan, jolloin piti salaa pyyhkiä silmäkulmia, vaikka tämäkin keikka kärsi vähän turhan valoisasta vuorokauden vaiheesta.
Tämän jälkeen suunnattiin päälavalle katsomaan Apocalypticaa. Bändi kuuluu myös kastiin, “olen kuunnellut vuosikaudet, mutten nähnyt livenä”. Nytpä tuli sekin korjattua. Keikka oli viihdyttävä sisältäen aika runsain mitoin vanhoja cover-biisejä ja paikalle oli saatu jopa ihan asiansa osaava vokalisti, Tipe Johnson, niihin vokaalein varustettuihin omiin biiseihin, joihin sellaista tarvittiin. 
Tuon jälkeen oli vuorossa päivän ainukainen hetki luppoaikaa, joka kulutettiin nauttimalla ilmainen annos kofeiinia kahvin ja Coca-Cola zeron muodossa samalla kun sivukorvalla kuulosteltiin Baronessia, joka ei ollut taaskaan tuttu suuruus. Suuresti ei materiaali päässyt liikuttamaan, joten suunnattiin sitten yllättävänkin täydelle Musamaailma-stagelle tsekkailemaan One Morning Leftia. Suurimman osan keikasta olin jokseenkin puulla päähän lyötynä, enkä ihan vieläkään tiedä mitä pitäisi ajatella. Bändin materiaali oli skitsofreenisinta musiikkia, jota hetkeen olen saanut vastaani. Meno kyllä keikalla oli melkoinen, pointsit siitä bändille. Joutunen sulattelemaan tuota musiikillista kokemusta vielä hetken lisää.
Tätä tasaamaan lähdettiin kuitenkin keikan jälkeen Overkillin keikalle, missä pieni ihminen joutui kokemaan hetkellisiä pelkotiloja seistessään puolen metrin päässä koko festareitten suurimmasta moshpitistä. Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että vaikka tunnelma keikalla oli ihan menevä, ei se ollut aivan minun paikkani. Sieltä karattiinkin vähän ennen keikan päättymistä syömään, ennen Finntrollin keikkaa.
Finntroll oli taas takuuvarma, kuten ennenkin. Folkmetallinen henki vei mennessään ja olisi niin kovasti tehnyt mieli juhlia kovempaakin, mutta kisakunto alkoi pikkuhiljaa osoittaa hiipumisen merkkejä. Kovasti yritin silti, mutta jalat eivät jaksaneet enää yhtä paljon kuin pää olisi tahtonut. Jostain silti yritti vielä repiä energiaa, että olisi jaksanut Ministryn keikalla. Sehän oli kuitenkin pakko nähdä, kun paitakin oli ostettu.
Ja olihan se kova. Vokalisti Al Jourgensen oli juurikin niin eksentrinen kuin olin haastetteluista ymmärtänyt. Setti oli tiukkaa kantaaottavaa industrialia, mukavin pienin vittuilun vivahtein. Eipä tuo ehkä aivan pääesiintyjän paikalle ollut sopivin valinta, vaikka tiukkaa materiaalia olikin. Valitettavasti kisakunto petti ennen aikojaan lopullisesti ja oli pakko alkaa raahautua Kallion kautta Kamppiin, jossa pääsin lepuuttamaan raajojani vähän vajaan kolme tuntia kestävän bussimatkan ajaksi Tampereelle.
Jostain syystä tänään on vähän väsyttänyt. Olipa kuitenkin suhteettoman mahtavat festarit. Kiitos kaverit! Ja bändit!
